Talent Agent Minne Dima puolivälissä Yhdysvaltojen halki kulkevaa vaellusreissua

Ihmiset ja kulttuuri

Jaa tarina: 

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Ihmiset Unikiella

midpointValkoisena hohtavia vuoristohuippuja, silmiä hiveleviä maisemia, karuja vuoristopolkuja ja loppumatonta aavikkoa. Auringon paahdetta, hytisevää kylmyyttä, pimeyttä, myrskytuulta ja vesisadetta, reakuuroja, vyötäröön asti upottavaa lunta. Jalkojen juuressa luikertelevia käärmeitä, miljoonia iniseviä hyttysiä ympärillä, varusteita ja ruokaa varastelevia villieläimiä, jatkuva uhka leirille pistäytyvistä karhuista. Täydellistä hiljaisuutta luonnon keskellä. Näitä kaikkia on mahtunut Unikien Talent Agent Minne Diman arkeen viimeisen kolmen kuukauden aikana vaeltaessaan miehensä Oliver Diman kanssa Yhdysvaltojen halki. He elävät unelmaansa todeksi päivä kerrallaan sulautuen osaksi luontoa.

Maaliskuun viimeisinä päivinä alkanut vaellus Meksikon rajalta luonnon puistoja pitkin kohti Kanadan rajaa on edennyt suunnitellusti. Käveltyjä kilometrejä on takana jo huimat 2150km ja pariskunta ylitti juurivaellusreitissä huikean puolivälin rajapyykin. Kannettavana heillä on koko puoleksi vuodeksi suunniteltu omaisuus. Repun paino vaihtelee 10 – 20 kilon välillä riippuen varatusta vedestä, ruokamäärästä ja varustuksesta.

Kilometrejä toisensa perään

Vaeltajien arjen täyttää eteneminen vaellusreitillä. Minnen ja Oliverin päivittäinen kävelyaika vaihtelee 12 – 14 tunnin välillä. Taukoihin menee 2-3 tuntia, jolloin aktiivista kävelyä tulee 9-12 tuntia joka päivä.

”Kuulostaa hurjalta, mutta se aika menee nopeasti ja yleensä kävellessä ne tunnit vaan viuhuu ohi”, Minne kertoo.

Pariskunnan tahti on kasvanut huimasti matkan edetessä. Jos ensimmäisinä päivinä, kolme kuukautta takaperin, piti pysähdellä lepuuttamaan selkää painavan repun takia mailin välein, niin nyt matkan tekoa jatketaan kolmen tunnin seteissä.

”Tuntuu, että meillä on kunto parantunu huomattavasti. Ollaan kävelty nyt viime päivät kolmen tunnin sykleissä eli kolme tuntia täysillä eteenpäin, pieni tauko ja taas seuraavat kolme tuntia kävelyä ja tuolla setillä iltaan saakka,” Minne sanoo.

Etenemiseen liittyy paljon myös suunnittelua. Vaellusreitin varrella on kyliä, joiden välit on suunniteltava siten, että mukaan varattu ruoka riittää ja vettä on tarpeeksi saatavilla. Lisäksi olosuhteiden mukaan on varattava tarpeellinen varustus, luonnonarmoilla kun ollaan pahimmillaan puolitoista viikkoa yhteen putkeen. Kovilla ovat myös kengät ja niitä kuluukin matkan varrella useammat parit. Puoliväliin mennessä molemmat ovat kuluttaneet puhki parit kenkäparit.

 

Sierra Nevadan vuoristossa koetiin rankat viikot

Jos kertyneet kilometrit jaloissa ovat tuntuneet haastavilta koko matkan, niin todellista luonteenlujuutta testattiin Sierra Nevadan vuoristossa, jossa luonnon armoilla vaellettiin kolme puolentoista viikon jaksoa kylien välillä. Maasto oli rankinta tähän asti ja lisäksi ohut ilmanala korkealla vuoristossa toi mukanaan omat haasteensa. Myös vuoristoon tarvittava ylimääräinen tavara teki kantamuksista entistä painavammat. Yksistään kymmenelle päivälle varattu ruoka teki kuusi lisäkiloa.

Vuoriston olosuhteiden raakuus teki elämästä sekä henkisesti- että fyysisesti raskasta. Minne kuvailee tunnelmiaan osuvasti blogissaan: ”Kun me lähdettiin ensimmäiselle vuorenylitykselle pimeässä ja kylmässä aamuyössä klo 4 ja jäsenet kohmeessa, reppu ruokia täynnä hoipertelin jyrkkää ylämäkeä ylöspäin, mietin pienen hetken vakavissani, että mä lähden pois täältä Sierroilta, tää on liikaa. Se oli niin hirveetä ja fyysisesti tuntu, että en vaan kertakaikkiaan jaksa askeltakaan ylöspäin. Pysähdelläkään ei oikeen voinut, kun se hiestä läpimärkä paita olisi muuttunu hetkessä jääkylmäks. No, sen ensijärkytyksen ja shokin keskellä kannustin mielessä itteäni, että kävele vaan. Sillä täällä yleensä pattitilanteista selviää: Kävele vaan. Laitoin jalkaa toisen eteen, vaikka ei ois mitenkään jaksanu ja yhtäkkiä sitä vaan on sitten huipulla.”

Vaeltajat kokivat vuoristossa myös useita vaaranpaikkoja. Paikoitellen lumiset, liukkaat ja kapeat reitit vuorenrinteillä tekivät matkasta jopa hengenvaarallisen.

”Mä näin ite kaks tilannetta, jossa kaks eri ihmistä meinas syöksyä vuorta alas koska ne liukastu. Molemmat jäi roikkumaan vuorenreunaan kiinni ja muiden ihmisten piti mennä pelastamaan ne. Toisessa tapauksessa mä ja Oliver suoritettiin se pelastus”, kertoo Minne blogissaan.

Vuoriston luonnon upeus oli kuitenkin kaiken hien ja tuskan arvoinen.

”Mulla oli niin raskasta selviytyä niistä päivistä siellä vuoristossa, että oikeastaan sen koko hienouden tajus kunnolla vasta jälkikäteen.”

”Pääkopan sisällä olis tehty siivous ja nyt siellä on turhat kamat poissa

Matkan varrelle on mahtunut paljon ainutlaatuisia kokemuksia, joita vain vaeltaja voi kokea. Minnen mukaan suurinta osaa näistä ei ole pystynyt ennalta aavistamaan. Pelkästään jo täysin luonnon armoilla eläminen on yksi niistä asioista, minkä on pystynyt ymmärtämään vain sen kokemalla.

“Etukäteen ei pystyny yhtään ymmärtämään, millasta tää tulee olemaan. Ehkä yllättävintä ollut se, kuinka rankkaa on tosi kurjalla ilmalla olla ulkona koko ajan. Se on ihan eri asia normaalissa elämässä, kun pääsee lopulta sieltä ulkoa sisälle”, Minne kuvailee arkea.

“Täällä joutuu kestämään kyllä paljon kaikkea erilaista. Voi olla älyttömän kuuma tai olla monta päivää putkeen kylmissään. Oikeastaan se sää voi olla ihan mitä vaan. Samoin kuin maisemat vaihtuu sormia napauttamalla, sään kanssa täällä on sama”, Oliver jatkaa.

Maaston ja olosuhteiden vaihtelevuus ja erityisesti sääolosuhteiden nopeat muutokset ja ääri-ilmiöt ovat välillä ottaneet koville. Oliver sanoo, että hänelle haastavinta reissussa on ollut kuumuus aavikolla ja Sierra Nevadan vuoristo korkeuseroineen, upottavine ja liukkainen lumihuippuineen ja aluksi myös korkean ilmanalan vuoksi.

“Kävely on kivaa eikä se ärsytä. On etuoikeutettu olo, että saa olla luonnossa päivät pitkät. Fyysisesti oon kuitenki ollut aika äärirajoilla”, Oliver tunnustaa.

Kun elämä on fyysistä ja ollaan jalkojen päällä päivästä toiseen, niin pieniltä vammoiltakaan ei voida välttyä. Matkan alkuvaiheessa jalkoihin tulevat rakot olivat kivulias ongelma. Pahimmillaan se johti jopa siihen, että Oliverilta lähti kantapäästä nahat kokonaan pois ja koska pysähtyä ei olis millään malttanut, Oliver taittoi matkaa sandaaleissa 80 km!

“On ollut pakko hyväksyä, että joka päivä sattuu jonnekin. On se sitten jalkapohjat, kantapäät, nilkat, polvet, lonkat tai selkä, aina jonnekin kolottaa tai vihloo. Isoilta vammoilta ollaan tähän mennessä onneks säästytty. Oliverin pohkeet kramppas muutama viikko sitten yhtäkkiä niin pahasti, että kävely ei onnistunu ja oli pakko lähteä polulta pois lepäilemään. Kolmessa päivässä Oliverin jalat kuitenkin palautuivat ja olivat jälleen kävelykunnossa”, Minne kertoo.

Jos Oliver kokee fyysisyyden isompana haasteenaan, niin Minnelle reissun haasteet ovat olleet enemmän henkistä kamppailua.

“Ehdottomasti henkisesti rankempaa. Se on kuitenki loppupeleissä aina henkinen kamppailu jaksanko jatkaa vielä kävelyä, vaikka sattuu, ei huvita, väsyttää, on kylmä tai kuuma tai mitä ikinä. En osaa erikseen nimetä rankimpia vaiheita, yksikään päivä ei olo helppo vaan aina ne kilometrit on käveltävä ja joskus helpotki olosuhteet voi tuntua raskaimmilta, jos on vaikka edellisinä päivinä antanu kaikki paukut ja venyny äärimmilleen ja sit ei vaan jaksais enää yhtään”, Minne kuvailee.

Kun välillä ollaan sekä henkisesti että fyysisesti äärirajoilla, niin luonto tarjoaa myös vastapainona hiljaisuutta ja mahdollisuuden pysähtymiseen. Minne kertoo, että kävellessään enimmäkseen ajatukset on lähiaikoina tapahtuvissa asioissa, esimerkiksi kauanko seuraavalle tauolle vielä kestää ja mitä asioita sen tauon aikana aikoo tehdä.

“Kun kävelee niin tunnit vaan hujahtelevat. En oikeastaan itekään tiedä, mitä mietin. Paljon vähemmän ajatuksia ja asioita on päässä kun normaalissa elämässä. Tuntuu, että pääkopan sisällä olis tehty siivous ja nyt siellä on turhat kamat poissa ja loput vähät tavarat siistissä järjestyksessä”, Minne miettii.

“En oo varmaan ikinä ollu yhtä vähän stressaantunu ja rauhallisissa mielentiloissa mitä nyt”, hän jatkaa.

Puoliväli siis on taivallettu, eikä kumpikaan haikaile mitään erityistä normaalielämästä. Oliver mainitsee, että heidän koiraansa Ameliaa on toki ikävä ja Minne kaipailee virne silmäkulmassaan eniten puhdasta tuoksua ympärilleen, mutta selkeästi parivaljakko nauttii elämästään tässä ja nyt ja on valmis jatkamaan seikkailuaan toiselle puolikkaalle. Kohti uusia elämyksiä siis. Turvallista matkaa jatkoon!

Mielenkiintoisia vaelluksen vaiheita pääsee seuraamaan Täysin Rinkoin -blogista ja Instagramista!

 

Valokuvat: Minne ja Oliver Dima, Täysin Rinkoin -blogi

 

 

 

 

 

 

Lisää tarinoita

Ihmiset ja kulttuuri, Rekry, softakehitys, UnikieAllStars

Haluatko tietää lisää?

Toimipisteet

TAMPERE
Hermiankatu 1
33720 Tampere

HELSINKI
Itämerenkatu 1
00180 Helsinki

OULU
Technopolis Linnanmaa
Elektroniikkatie 8
90590 Oulu

TURKU
Werstas
Lemminkäisenkatu 14-18 B
20520 Turku

KOKKOLA
Vaasantie 6
67100 Kokkola

KUOPIO

470 Ramona Street
Palo Alto
CA 94301
USA

In der alten Hutfabrik
Langhansstrasse 93
13086 Berlin

Theres Svensson gata 13
417 55 Göteborg
Sweden

Szczecin
Poland

This website uses cookies to ensure you get the best experience on our website. By clicking “Got it” or by continuing to browse our website you agree to the terms we have set out for collecting user data and storing it in our database(s). Please see our Privacy Policy here.